Asukkaiden kertomaa

Prinsessojen talo

Tämä tarina EI ole ns. ”itse asukkaiden kertomaa” koska kyseiset asukkaat ovat olleet manan majoilla jo vuosikymmeniä ennen kuin näitä sivuja ruvettiin koostamaan. Koska kuitenkin heidän elämänsä ovat sivunneet talon vanhinta historiaa, niin sallittaneen että lainataan tietoja otteina Turun historiasta kertovasta opuksesta – ”Kaht pualt jokke” – Turkulaisia vuosisatojen varrelta, Turun Seudun sukututkijat r.y:n julkaisu vuodelta 2015 luvusta ”Erään prinsessan muistolle” – kirjoittaneet Pirjo Terho ja Riitta Ilvonen.

Taloyhtiössäme on aivan talon alkuvuosina ollut historiallisesti mielenkiintoisia asukkaita.

Jopa suorastaan prinsessoja: äiti, prinsessa Elisabeth zu Sayn-Wittgenstein-Berleburg ja hänen tyttärensä, prinsessa Paraskewa. Äiti oli venäläistä aatelia, syntyjään Elizaveta Fedorovna von Dingelstedt s. 10.4.1874. Tämä suku oli saksalais-puolalais-balttilaista aatelissukua, jotka Puolassa asuessaan olivat viettäneet kesiään Suomessa ja niinpä Suomeen muutto sittemmin (v.1916) oli helppoa ja jopa luontevaa.

Näiden kahden henkilön elämäntarinat ovat sen verran poikkeukselliset, että ne voinee kirjata talomme historiaan liittyviksi niiltä rauhallisemmilta vuosilta – asuivathan he tässä osoitteessa lähes 15 vuotta.

.

Elisabeth avioitui Venäjän tsaarin henkivartijakaartin kasakkaluutnantti ja adjutantti Alexander zu-Sayn-Wittgensteinin kanssa v. 1894.
Tämä suku on puolestaan ollut alkujaan oman ruhtinaskuntansa hallitsija ja lähtöisin Hessenin suurherttuakunnasta (nykyään Nordrhein-Westfalen). Tytär Paraskewa syntyi
8. 11.1895.

Prinssi Alexander kuoli dramaattisesti Pietarissa elokuun 16. päivänä v. 1901 erään itseään 20 vuotta vanhemman everstin kanssa pistoolein käymässään kaksintaistelussa.

Niinpä nuori äiti – silloin siis vain 27-vuotias – jäi leskeksi alle 6-vuotiaan Paraskewa-tyttärensä kanssa. Venäjän tsaari – Nikolai II – otti adjutanttinsa lesken Talvipalatsinsa
erääseen huvilaan asumaan talviksi ja kesäisin Tsarskoje Seloon.
Venäjän levottomuudet ja uhkaava vallankumous aiheutti sen, että jopa 1,5 -2,0 miljoonaa
ylimystön ja aateliston edustajaa emigroitui muihin maihin ja niinpä v. 1916 Elisabeth ja Paraskewa-tyttärensä muuttivat äidin jo lapsuudestaan tuntemaan naapurimaahan, Suomeen, Turkuun. Molemmat olivat viettäneet useana kesänä Naantalissa kylpylälomia vuodesta 1910 alkaen ennen Suomeen muuttoaan.

Heidän ensimmäinen asuntonsa oli pienessä puutalossa, Koulukatu 10’ssä. Kun uuden uutukainen komea kivitalo – Aurakatu 22 – valmistui, niin he muuttivat tähän taloon alkuvuodesta 1921.
Äiti oli silloin 42-vuotias ja nuorempi prinsessa Paraskewa 21-vuotias.

Nämä alkuvuodet Suomessa olivat heille vaikeita, koska heillä oli jatkuva rahapula.
Onneksi heillä oli koruja ja muuta myytävää, jolla he elivät. Elisabeth-äiti kävi Pietarissa joskus ennen v. 1923 ja yritti hakea rahaa perheen pankkitileiltä, mutta kaikki varat oli takavarikoitu.

Elannon saamiseksi sekä äiti että tytär alkoivat antaa kielitunteja ranskan ja saksan kielissä.
Nuorempi prinsessa oli opettajana myös Heurlinin koulussa, jossa oli samaan aikaan ruotsin ja filosofian opettajana maisteri Birger Hugo Boström. Heidän välillään syntyi työpaikkaromanssi.
Paraskewa, jota siinä vaiheessa kutsuttiin jo ”Peppi”-nimellä ja Birger vihittiin kesällä 1930.
Rouva Peppi Boström muutti sitten pian miehensä kotiin Brahenkatu 1’een ja vanhempi prinsessa Elisabeth muutti tuoreena anoppina heidän luokseen.
Siihen päättyi ruhtinattarien asuminen ”meidän talossamme”.

Vaikka molemmat itse pitivät matalaa profiilia ja vanhempi Elisabeth käytti itsestään vain titteliä ”rouva”- ja Paraskewa oli ”vain kieltenopettajatar”, niin kyllä heidät Turussa tunnettiin…olihan Turussa silloin 1920-luvun lopussa vain 61,500 asukasta. Kyllä heidän ylhäinen taustansa oli laajalti tiedossa ja kiinnosti ihmisiä.

Mainittakoon, että vanhempi prinsessa Elisabeth muutti sittemmin v. 1941 Turun Hemmet-vanhainkotiin ja kuoli elokuun 14. päivänä v. 1964 n. 90-vuotiaana.
Ex-prinsessa, rouva Peppi Boström, kuoli Tammisaaressa elokuun 1. päivänä v. 1976-81-vuotiaana.

Lapsuusmuistoja talomme elämästä

Turkuseura julisti piha- ja lapsuusmuistojen kuvien ja muistojenkeruu-kirjoituskilpailun kuluvan vuosituhannen alussa.
Puutarhakatu 2’n eli MEIDÄN Aurakatu 22 -nimisessä taloyhtiössämme aikoinaan asuneet muodostivat työryhmän, joka osallistui kilpailuun. Se koostui seuraavista entisistä talon asukkaista: kahden perheen lapsista 50-60 vuoden takaa: Eeva-Liisa Rasinmäki , Irma Lappalainen , Kirsti Merla , Liisa Kosme , Jussi Koskinen ja Antti Koskinen. He osallistuivat kilpailuun ryhmätyönä nimimerkillä ”Onnellinen lapsuus”.

Ja voittivat kilpailun jaetun ensimmäisen palkinnon!

Haltioituneimmat kuvaukset tulivat karuilta, kovilta asfaltti- ja kivipihoilta, hämmästelee tuomaristoa johtanut Raimo Narjus, joka totesi että ”mitä ankeampi piha, sen parempi – ainakin lapsen silmin katsottuna”.
Mutta tänä päivänä talomme piha ei enää ole aivan yhtä ankea – siellä on nyt puita, pensaita ja kukkia isoissa istutuslaatikoissa, joita on 10 kpl. Siis eloa ja luontoa eri väreissä vuodenajoista riippuen. Eikä meillä ole enää talonmiestä, vaan pihan, katujen ja portaikon siivoukset ja muut työt hoitaa ulkopuolinen huoltoyhtiö – kuten nykyään on tapana suurimmassa osassa taloja.
Näin tuo työryhmä muisteli lapsuuttaan:
”Heti kun kuulin tällaisesta kilpailusta, tuli mieleen, kuinka ihana lapsuus meillä oli Puutarhakatu 2:ssa” , kertoo nykyisin Jämsässä asuva rouva Rasinmäki.
Paluu pihalle toi muistot mieleen kun tuo joukko kokoontui vanhalle kotipihalleen muistelemaan sen kuhinaa. Mukavat muistot suorastaan ryöppysivät mieleen ja niistä syntyi monipuolinen kuva kerrostalojen rajaamasta pienestä asfalttipihasta lasten temmellyskenttänä. Karu pihaympäristö on kuvattu myötätunnolla aina talonmiehen rouvan huolella varjelemia pelargoniaruukkuja – pihan ainoita istutuksia – myöten, vaikka ne vähän lasten tiellä olivatkin.
” Puutarhakadun puoleisessa takorautaportissa oli hienoa kiivetä ja pojat voimistelivat upeasti sen lukitustangolla. Pihavarustuksiin kuului myös ns. palokalukoppi, joka oli meidän lasten mielestä tosi mielenkiintoinen. Sisältä löysimme mm. tynnyrinpuolikkaallisen sitkeää pikeä, jota hammasvälit mustina pureskelimme purukumina. Pihalla oli myös kiinteät roskalaatikot ja puinen tamppausteline, joilla kiipeilimme. ”Aromikkailta” roskalaatikoilta pystyimme roikkumaan betoniaidan yli ja tarkkailemaan naapuritalon (Aurakatu 20’n ) poikien touhuja”, työryhmä kuvailee pihan tarjoamia aktiviteetteja.
”Talomme sydän oli piha, jossa auringon saattoi nähdä vain kajastuksena talomme Aurakadunpuoleisella seinällä” .
Talon A-portaan puolihan on Aurakadulla, B-porras Puutarhakatu 2’ssa ja C-porras omana siipenään linjassa A-siiven kanssa ja katsoo kaupungintalo 2’n (entisen puretun panttilainaamotalon) suuntaan.

Kuvassa vasemmalla polkuyörää työntää Jussi Koskinen ja pyörällä ajaa Kirsti Pyhälahti,
”barbia” hyppää Irma Pyhälahti ja narua Eeva-Liisa Koskinen.
C-portaan kellarinoven syvennyksessä Kai Manteufel ja portailla Antti Koskinen – kaiteella istuu Pekka Koskinen.
Kuvassa näkyvät ne kuuluisat talonmiehen rouvan ”pelakuut”. Muut lapset ovat osittain talon omia lapsia, mutta aidan yli kurkkaa ja kiipeää joku naapuritalon – Aurakatu 20’n pojista…siellä oli poikia enemmänkin samoin kuin Aurakatu 15 ”Wuorilinnassa” – he olivat niitä ns. Kulmakunnan Poikia”. Parhaimmillaan talossamme oli lähes 30 lasta ja kaikki leikkivät pihalla, kaduilla ja Puolalan puistossa. Syntymävuosien jakauma oli näet 1939 – 45.

Pyhälahden perhe – isä, Ahti Pyhälahti, oli Manillan köysitehtaan tmj, äiti Wasti vasemmalla, edessä keskellä Kirsti, takana Irma ja Liisa.

Kerttu Metsäranta muistelee

Kerttu Metsäranta on talossamme asuvista vanhin muistelija – hän on syntynyt v. 1925.

Hän muutti miehensä kanssa Aurakadulle v. 1978 eli on nyt leskirouvana tullut asuneeksi talossa lähes 40 vuotta. Hän asuu A-portaan ylimmässä kerroksessa.

Kerttu viihtyy talossa erinomaisesti ja on iloinen siitä, että ainakin A-portaassa asuvat pitävät tavallisesta kerrostalo-asumisesta poikkeavalla tavalla läheisiä ystävyys- ja tuttavuussuhteita. Eri kerroksissa asuvat vierailevat toistensa luona spontaanisti kahvilla, vappusimalla tms.

Kuluneiden 35 vuodenaikana hän ei tosin muista, että talon koko väki olisi koskaan viettänyt mitään talkoo- tai pihakekkereitä.

Häntä vastapäätä, samassa kerroksessa olevan huoneiston omisti eräässä vaiheessa Åbo Akademi ja jonkin aikaa tämä suuri asunto toimi jonkinlaisena teatterialan opiskelijoiden ”kolhoosina”. Niinpä siellä pidettiin ajoittain melko vauhdikkaita juhlia. Hissimatkalla (hissi on alkuperäinen eli v. 1920-mallia oleva KONE-hissi joka liikkuu hyvin verkkaisesti!) sattui joskus joku toista kotimaista puhuva Thalian kasvatti pienessä tuiterissa samaan hissiin ja pienen ”tuoksahduksen” peittämiseksi tämä oli selittänyt, että ”mine ole pikkuise nauttinu valkoinen sipuli kun on vähä flunssa-vaara…”

Yleensä naapurit ilmoittivat etukäteen jos on juhlaa ja pientä ääntä tulossa. Kerran kuitenkin em. komeljanttareilta oli tällainen huomaavaisuus unohtunut. Ovikello soi kun laulu ja reipas keskustelu jo oli ollut täydessä vauhdissa ja vastapäinen lähettiläs oli tullut pyytämään anteeksi. Kertulla oli ollut vieras, nuori nätti sukulaistyttö, ja nuori herra-henkilö olikin kysynyt ” nyt on meilä hiuka juhla tässä ja jos me pitä vähän liika melu ja Te häiriintyä niin tulkka vaa muka sinne – kyllä hyvi mahtua”.

Nykyään sattuu, että naapurien (eivät enää kuitenkaan ole Åbo Akademien porukkaa!) lapset saattavat tulla kotiin koulusta kun vanhemmat ovat vielä töissä ja soittavat ovikelloa koska Kerttu-täti ottaa aina vastaan ja mehu sekä piparit odottavat. Tällainen improvisoitu puistotäti-toiminta on piristävää puolin ja toisin.

Hyvä yhteishenki on turvallista ja rauhoittavaa.

Sakari Heiskanen muistelee

Heiskasen perhe muutti Aurakadulle A-portaaseen vuonna 1929. Perheen isä, Pekka Heiskanen, toimi Turun kaupungin apulaisreviisorina sekä myös naapuritalossa (Puutarhakadun ja Puolalankadun kulmassa) sijaitsevan Panttilainakonttorin johtajana. Sen lisäksi hän oli useiden yhteisöiden tilintarkastajana koska oli Turun kauppakamarin sellaiseksi hyväksymä – tavallaan KHT.

”Heiskasen perhe v. 1920 ennen Turkuun muuttoa. Sakari Heiskanen syntyi Turussa v. 1922 (kuoli Espoossa v.2014 syksyllä.
Jutun laatija ehti tavata hänet kevättalvella 2014.)

Pari vuotta myöhemmin syntyi perheeseen vielä pikkusisko. Perhe asui ensin vuokralla Puolalankadulla. Perheessä oli siis Aurakadulle muutettaessa 9 henkeä – 7 lasta, joista 4 tytärtä ja 3 poikaa. Ovat taatusti olleet suurin koskaan talossamme asuneista perheistä?”

Sakari aloitti koulunkäynnin heti taloomme muuton jälkeen – v. 1929 – syksyllä ensin kansakoulussa Puolalan vanhassa Puutarhakadun koulussa (nykyisin Puolalan Lukio) ja kävi sitten Turun Lyseota (molemmat siis kätevästi kivenheiton päässä kotoa!). Sieltä hän pääsi ylioppilaaksi v. 1941.

Sakari ehti asua Aurakadulla vain runsaat 12 vuotta, sillä hän lähti heti ylioppilaaksi päästyään ensin suorittamaan asevelvollisuuttaan ilmavoimiin. Hänestä tuli hävittäjälentäjä ja sotien jälkeen hän jäi Helsinkiin opiskelemaan Polille ja sille tielleen hän jäi. Hänestä tuli dipl.insinööri v. 1948 ja toimi ensin terästeollisuuden tutkimuksen parissa. V. 1967 hänestä tuli Teknillisen Korkeakoulun professori ja v. 1973 Valtion Teknillisen tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja. Hän asui loppuelämänsä emeritus-professorinaTapiolassa.

Perheen vanhemmat elivät Aurakadulla elämänsä loppuun saakka – molemmat kuolivat peräperää jo jatkosodan aikana. Sisaret jäivät naimattomiksi ja jatkoivat elämistä Aurakadulla kukin kuolemaansa saakka. Nuorin, Riitta-Kaarina -”Kaija”- on tosin vielä tänäänkin kirjoilla talon asukkaana, vaikkakin on jo hoitokodissa.

Perheen esikoisesta, Marjatasta tuli sittemmin Turun kaupunginkirjaston johtaja.

Sakari – perheen nuorin poika – muistelee nyt 92-vuotiaana, että hänen talossa asuessaan oli talossa tietysti oma talonmies. Perhe asui aivan kellarikerroksessa, jonka ikkunat olivat huoneiden katon rajassa, pihan tasalla. Perheessä oli neljä henkeä, joista kaksi lasta.

Talossa oli myös oma pommisuoja – tyypillinen kerrostalosuoja – rakennettu C-portaan yhteen varastotilaan, joka oli tuettu paksuilla parruilla ja laudoituksella ja siellä kyyhötettiin lautapenkeillä hälytysten sattuessa. Kerran Sakarikin oli siellä muiden asukkaiden kanssa kun sattui olemaan rintamalomalla käymässä kotona.

Kun ”Saku” oli koululainen hän oli innokas lennokkien rakentelija ja oli mukana perustamassa Turkuun lennokkikerhoa nimeltä ”Kärpäset”. Talossamme asui myös eräs Esko Miettinen, joka kuului samaan kerhoon. Hän oli innokas, mutta ”suttuinen askartelija”, muistelee Saku, ja tämän lennokkeja kutsuttiinkin ”lentäviksi voileipäpöydiksi”… mutta ei se tahtia haitannut?

Saku muistaa, että talossa oli 2 perhettä joilla oli oma auto, joita silloin sai pitää talon pihalla. Vaikka kyllä joka kadullakin silloin oli tilaa parkkeerata…ei ollut tungosta! Eikä lappuliisoja!

Kun koulussa oli ”hyppytunteja” eli keskellä päivääkin pari tuntia vapaata, niin hän kävi usein hiihtämässä Puolalan puistossa ja pystyi turvallisesti laskemaan vauhdikkaasti jopa Taidemuseolta katua pitkin torille saakka.

Hän muistaa myös, että Wuorilinnan ja Lyseon välissä oli suuri aukko, josta pääsi oikaisemaan pihojen läpi Kauppiaskadulle. Vasta v. 1940, välirauhan aikana, siihen rakennettiin lisärakennus Lyseon tarpeisiin.

Ei myöskään Sakun muistikuvan mukaan 30-40-luvuilla koskaan järjestetty mitään talon omia pihajuhlia eikä talkoita – olihan talonmies hoitamassa kaikki siivoukset ja järjestyksenpidon. Eikä sodan aikana muutenkaan paljoa juhlittu!

Anja Junnila muistelee

‘Enemmän kuin puolet elämästäni Aurakatu 22 on ollut minun kotini. On tämä aitiopaikka, kun täältä näkee suoraan Taidemuseonmäelle. Toinen kotini kaunis näkymä on pihan puolelta Samppalinnanmäelle.’

Arkkitehti Anja Junnila asui Aurakatu 22:ssa perheineen vuodesta 1964 lähtien vuoteen 2015, jolloin hän kuoli (vain muutama kuukausi tätä kirjoitusta tehtyjen haastattelujen jälkeen). Valmetin telakan johtaja, diplomi-insinööri, talon hallituksen puheenjohtaja, Ilkka Junnila kuoli vuonna 2013.
Anja ja Ilkka Junnila sekä heidän kolme poikaansa muuttivat 60-luvulla taloon Samppalinnanmäeltä. Pasi oli silloin 2,5-vuotias, Anssi 3,5-vuotias ja Teemu 5,5-vuotias. Vuokra-asumisen jälkeen perhe halusi ostaa oman asunnon. Samppalinnanmäellä oli pitänyt lämmittää vesi kaasulla ja kolmen lapsen pyykkien kanssa se oli työlästä. Ilkan äiti asui Puolalanpuiston lähettyvillä ja sekin vaikutti uuden asunnon valintaan, koska hän hoiti perheen lapsia. Asunnon hinta oli aluksi liian kallis, mutta perhe odotti, kunnes hinta laski ja osti sen lopulta pankin hallinnasta. Olohuoneesta avautui avara näkymä Puolalanpuistoon ennen Puutarhakatu 1:een rakennettua virastorakennusta sekä uutta Suomalaista Pohjaa. Asunnosta erotettiin yksiö, jota Junnilan perhe ei tarvinnut.

‘Samppalinnanmäeltä muutettiin toiselle mäelle, ja taas piti nousta mäkeä, mutta täällä houkuttivat myös lähikorttelien koulut. Aluksi Puolalanpuisto oli tärkeä pojille. Meillä oli oma puistotäti, jonka kanssa pojat ulkoilivat. Kaikki pojat kävivät Puolalan kansakoulun ja sitten isänsä jälkiä seuraten jatkoivat Klassikossa.’
Vuosina 1987-88 Ilkka oli Vietnamissa kehitysaputyössä ja Anja oli siellä hänen kanssaan osan aikaa. Pojat asuivat silloin keskenään kotona Aurakatu 22:ssa. Vietnamin vuosien jälkeen Ilkka jäi eläkkeelle ja pariskunta asui jonkin aikaa Espanjassa. He kotoutuivat myöhemmin takaisin Aurakadulle, jossa elivät aina 2010-luvulle saakka.

 

Kun Junnilat muuttivat asuntoon, he tekivät siinä pienen remontin. Korkkimatot otettiin pois, seinät maalattiin ja muutama ovi huoneiden välillä laitettiin umpeen. Edelleenkin ovien paikat näkyivät vuonna 2015 huoneiston seinäpinnoissa ja Anja kertoi vanhojen ovien olevan tallessa ullakolla. Ikkunat uusittiin edellisen kerran talossa 70-luvulla ajan tyylin mukaisesti yksinkertaisemmalla ruutujaolla. [Vuonna 2016 talo palasi uudelleen
moniruutuiseen ikkunamalliin.]

‘Olisin halunnut säilyttää 70-luvun julkisivuremontissa vanhat ikkunat, vaikka niiden peseminen olikin hankalaa. Alemmat ikkunat oli helppo irrottaa saranoistaan ja pestä kylpyhuoneessa, mutta ylhäällä olevat terveysikkunat sai pestyä vain ulkopuolelta. Kerran kun pesin ikkunoita itse, saapui mieheni kotiin ja pojat juoksivat kertomaan hänelle innoissaan, että äiti ei ole vielä tippunut kertaakaan. Meidän asunto on neljännessä kerroksessa’.

Junnilan huoneistossa ei ollut enää 60-luvulla kakluuneja. Silloin ei ollut myöskään vielä jääkaappeja vaan kylmäkomerot, joiden luukuista pääsi pölyä sisään huoneistoihin. Vanhat tuuletukseen käytetyt venttiilit oli jo laitettu umpeen. A-portaassa on myös palvelusväen portaat. Vinttiin ei pääse muuta kuin niitä pitkin. Siivousparvekeelle mennään palvelusväen portaiden kautta ja se on yhteinen vastakkaisen asunnon kanssa.

Talossa oli 60-luvulla hiililämmitys. Kun talonmies oli kesälomalla asukkaiden piti itse lämmittää vesi kaasulla. Vuonna 1974 talossa uusittiin sähköt. 70-luvulla Junnilan asuntoon laitettiin myös parkettilattiat ja modernisoitiin keittiö sekä kylpyhuone. Edelleen 90-luvulla kotia maalattiin ja keittiötä sekä kylpyhuonetta kunnostettiin.

 

Talossa asui 60-luvulla myös Åbo Akademin professori Gyllenberg. ‘Professori oli hyvin miellyttävä herrasmies. Kun pojat olivat pieniä, he juoksivat paljon asunnossa. Alapuolella asuivat silloin Nymanit, joilla oli vain yksi teini enää kotona. Kun meille tuli vieraita, alhaalta soitettiin usein, että kattokruunu tippuu kohta. Pyysimme aina jälkikäteen anteeksi. Silloin talossa oli vielä täyspäiväinen talonmies, joka lohdutti, ettei lasten äänistä tarvitse välittää. Gyllenbergit ymmärsivät tilanteen hyvin ja sanoivat, että pienet lapset nukkuvat öisin.’

Kun Akademi myi asunnon rakennusmestari Saksi osti sen ensin kunnostus- ja jälleenmyyntitarkoituksella, mutta jäikin sitten itse siihen asumaan. Alapuolella asuivat Honkaset. Muu väki on aika ajoin vaihtunut. ‘Honkasten kanssa pidimme yhteyttä. Ei näissä kerrostaloissa syntynyt yhteyttä, niin että olisimme vierailleet toistemme luona. Metsärannan muistan, kun kävin töissä Linnankadulla. Kävelimme yhdessä töihin, kun Metsäranta meni tyttölyseolle. Honkasen rouva ja Metsärannan rouva olivat minulle läheisiä. Kyrki oli talon hallituksen puheenjohtaja ja hallituksen kokoukset pidettiin Kyrkien luona C-portaassa. Herra Kyrki oli tarkka talon asioista.’

 

Kirjoittanut Anja Junnilan haastatteluista 18.11.-1.12.2014 Mari Krappala